Kävimme lähellä sitä, että loisteliaan alun jälkeen ei seuraakaan enää mitään – jos ei ole mitään painetta kirjoittaa, niin ei vissiin tule kirjoitettua. Paistattelin vain tyytyväisenä siinä ilossa, että blogi on nyt perustettu ja sille on kysyntää. Sitten lähdin rakkauslomalle Tukholmaan Yasuragi-kylpylään. Salaperäinen kylpylä herätti ihmisissä niin paljon kysymyksiä, että päätin kirjoittaa siitä oman postauksensa. Postauksesta tulee pitkä kuin nälkävuosi ja myös lukukokemuksena suunnilleen nälkävuoden tuntuinen. Odotatte varmasti tämän jälkeen kaikki suurella innolla! Mutta nyt kun se on sanottu (ja postausta on kirjoitettu uudestaan ja uudestaan ja tuntikausien ajan), on postaus kirjoitettava!
Mutta tämä ei ole se postaus. En tiedä mikä postaus tämä on, mutta en tiennyt edellisestäkään ja hyvä tuli.
Viime aikojani on leimannut identiteettikriisi kauhean monella tasolla. Tai siis aivan joka tasolla.
En tiedä miten ja missä haluaisin asua. Tykkään nykyisestä asuinalueestani Kalliossa, säilyy kosketus erilaisiin yhteiskuntaluokkiin ja siihen, että monilla menee kauhean huonosti. Toisaalta olisi kiva, jos se kauhean huonosti meneminen ei tulisi kotini ikkunasta ääninä sisään kellon ympäri ja sitä kautta tavallaan myös minun elämäkseni. Vähempikin kosketus todellisuuteen ehkä riittäisi säilyttämään yhteyden. Tykkään myös asunnostani. Kuten äitini täällä ensimmäisen kerran ällistyneenä totesi, tämä on jo vähän kuin aikuisen ihmisen oikea koti. Täällä on tilaa ja keittiö ihan erillisenä huoneena. Toisaalta asunnosta puuttuu kaikenlainen vaatesäilytys ja siihen keksimäni ratkaisut toimivatkin hyvin ihmiselle, joka pärjää kolmella paidalla, kaksilla housuilla ja viiden päivän alushousuilla. Minä en valitettavasti ole se ihminen. Toisaalta vuokrani on hyvin kohtuullinen. Aina välillä katselen asuntoilmoituksia ja huomaan, että vuokrani voisi olla jopa kolmesataa euroa enemmän mutta asunnon mukavuus ja viihtyisyys ei kasvaisi, voisi jopa laskea.
On kamalaa seurata, miten kaikki ihmiset ostavat asuntoja ja taloja. Monikaan lähipiirissäni ei osta enää edes mitään ensiasuntoja, vaan toisia ja kolmansia ja sijoitusasuntoja. Minä olen tässä ensimmäisessä aikuisen ihmisen kotia muistuttavassa vuokra-asunnossani. Luojan kiitos en myöskään halua omistaa asuntoa, saisin erilaisia sairauskohtauksia ja oireita kaikenlaisista stresseistä koko ajan, mutta joku halvatun paine kuitenkin painostaa minua koko ajan ajattelemaan, että kyllä pitäisi ostaa ja mieluummin useampi eikä vain itselle. Kiitos HS Visio tämän ajatuksen painokkaasta esiintuonnista ja ylläpidosta. Onneksi muistan aina mainita itselleni ja ympäristölleni näiden ajatusten vaivatessa, että maapallon tulevaisuus edellyttää nykyisen yhteiskuntarakenteen romahdusta, jota ei tule tapahtumaan, minkä seurauksena maapallo romahtaa, eli kansankielisesti piisamirottaa lainaten sanoakseni hyödytöntä murehtia, koska mitään ei voi tehdä.
Ja siitä päästäänkin tekemiseen: pitäisi tehdä jotain. En tiedä yhtään mitä haluaisin tehdä, en tiedä mikä kiinnostaa. Elämä tuntuu vähän silleen tyhjäkäynniltä ja toissijaiselta, kun en tietoisesti ja määritelmällisesti tee oikein mitään. En ole kovin kiinnostunut mistään. On kuitenkin suuri tarve olla merkittävä ja tehdä jotain suurta. Helpottaisi suuresti esimerkiksi somevaikuttajan töitäni, jos elämässä olisi joku ilmiömäisen suuri ihme, josta tuottaa sisältöä ja kiinnostaa yleisöä. Vuoden takainen syöpä toimi siinä tosi hyvin, media oli jatkuvasti kiinnostunut (ei HS Visio), seuraajia sateli ja tavoittavuusluvut olivat käsittämättömiä. Ymmärrätte kumminkin varmaan, että en edes merkityksen ja sisällön saamiseksi elämään kaipaa sitä takaisin.
Ehkä pitäisi olla se asunto, jota remontoida, sijoitukset, joista vinkkailla, sijoitusasunnot, joita flippailla. En halua myöskään lapsia, mikä on sääli, koska homovanhempi olisi yhä edelleen mediaseksikäs ilmiö. En usko haluavani naimisiin, olen ajatuksen pysyvyydestä aika varma. Lemmikkisisältö toimisi myös, mutta en missään tapauksessa halua lemmikkejä. Minulla on ollut hamsteri ja kissa, nykymaailmassa on ehkä kolme eläintä joita jaksan katsella livenä ja virtuaalisestikin katselen vain eksoottisia eläimiä, kuten saukkoja, capybaroja ja siilejä. Sitä paitsi lemmikki kuolee joskus, aivan saatanan hirveä ajatus yrittää siitä sitten päästä yli. Ehkä vähän sama naimisiinmenossa, kuolema tai tuomioistuin erottaa kumminkin jossain vaiheessa ja vitun raskas operaatio.
Ja sit tietty en myöskään tiedä, että miten haluaisin pukeutua. Minulta puuttuu selkeä ja helposti toteutettava, tunnistettava tyyli, jota kutsun luokseni. Nyt kaikenlaiset rytkyt ja lumput kutsuvat minua ja lähtevät sitten mukaani kotiin. Tuntuu aina tyhmältä lähteä kotoa arkisen ja tavallisen näköisenä, on hauskaa kun uloslähtö on ikään kuin performanssi. Toisaalta en jaksa pukeutua kotona ja arjessa kovinkaan ihmeellisesti, se ei tule luonnollisesti. Pelkään hienojen vaatteiden tuhoutuvan käytössä, olen sillä lailla metsäläinen että herkät materiaalit ja kauniit kuosit olisivat jatkuvasti arkikäyttöön joutuessaan jossain soosseissa ja tahmoissa. Niin ei ilmeisesti käy harmaameleeratulle kolitsipöksylle tai nyppyiselle t-paidalle, ne jostain syystä säilyttävät elinvoimansa arkirutistuksissakin.
Silleensä tälläkään ei oo niin väliä, viihdyn kauhean hyvin kotona, yksin, tekemättä yhtään mitään. Jos kukaan ei koskaan saisi tietää minusta mitään, minun olisi kauhean helppo olla ikuisesti kotona. Tavallaan houkutteleva ajatus, vetäytyisi johonkin täyteen radiohiljaisuuteen. No ehkä itse voisin kuunnella vähän radiota, mutta en tekisi itse radiolähetystä, radio on raivostuttavin asia nykymaailmassa. Radiokanavilta tulee pelkkiä ruumiinnesteitä ja Yleisradio on muuttanut kaikki hyvät ohjelmat podcasteiksi, jotka täytyy kaivaa Areenasta, eli kukaan ei kuuntele niitä sieltäkään, minkä seurauksena ne luultavasti loppuvat nekin kohta. Jos unohdetaan tämä radiokannanotto ja palataan hiljaisuuteen, voisi siellä hiljaisuudessa sitten seurata, mitä alkaa tajunnasta ja tekemisenpuutteesta tyhjyydessä nousta.
Olisiko jollain kuitenkin jotain merkitystä? Mitä tekisin, jos kukaan ei näkisi? Miksi teen vain jotta joku näkisi? Sääli, ettemme koskaan saa tietää.