Avainsana: sosiaalinen media

Tällä viikolla olemme tilanteessa, että herravitujeesus kaikki internetin omistajat on tosiaan fasisteja

On varmaan hyvä hetki yrittää palata tänne blogipalstani äärelle, kun näyttää siltä, ettei pääasiallisten somekanavien kanssa ole enää paluuta entiseen – vaikka itse kyllä aion käyttää niitä ihan entiseenmalliin, mutta moni muu ilmeisesti ei se minua tänään mietityttää ja huolestuttaa. 

Noin muuten kyllä siis on sanottava, että yhtäkkiä tosiaan tällä viikolla olemme tilanteessa, että herravitujeesus kaikki internetin omistajat onkin fasisteja ja olemme valtavan katastrofin kynnyksellä. Tai siis onhan se kynnys ollut näköpiirissä, mutta että sen yli mennään niin että HEILAHTAA. En tiiä onko tämä nyt historiallista aikaa vai mitä tämä on, ainoastaan Lordin euroviisuvoittoa katsoessani tunsin heti siinä hetkessä, että tämä on historiaa. Nykyäänhän tapahtuu koko ajan jotain historiallista, mitä ei enää viittä minuuttia myöhemmin muisteta. Tai niinku joskus aiemmin ois varmaan keskusteltu pidempään kuin päivä siitä, että Donald Trump yritettiin ampua, nyt kukaan ei enää oikeestaan puhunut edes siitä, että osuman saanut korva oli tyyliin seuraavana päivänä aivan kunnossa. 

Mutta siis kaikki on absurdia enkä ymmärrä mitään (onko kukaan ymmärtänyt mitään maailman tapahtumista maaliskuun 2020 jälkeen toisaalta). On joka tapauksessa tosi vaikea suhtautua tähän ihmisten joukkopakoon Metan kanavista. En itsekään varsinaisesti halua olla tukemassa fasistisia miljonäärejä, mutta luulen, että nämä reilusti toistakymmentä vuotta jatkunut aktiivikäyttö on jo antanut kaiken olennaisen tuen ja nyt oikeestaan millään tekemisellä ei oo enää sen suhteen merkitystä. Vähän sama kuin J.K. Rowlingin kohdalla  – hän on ja pysyy valtavan rikkaana ja kirjallisuushistoriaa luoneena ja ainakin yhden sukupolven peruuttamattomasti kasvattaneena tekijänä, vaikka kaikki ryhtyisimmekin boikotoimaan kyseistä transfobista persereikää. Mutta nyt en aio ajatella J.K. Rowlingia yhtään enempää. Hogwarts Legacy on kyllä muuten hieno peli. Ei sillä, että itse olisin pelannut tai ostanut, mutta olen nähnyt kun isot pojat pelaavat. 

Toisaalta mietin vähän yllättyneenä, että käytänkö itse somea merkittävänlaatuisesti eri syistä kuin muut? Niinku toki työkseni (vois olla töitä enemmänkin, saa soitella, tai siis ei saa soittaa koska en vastaa mutta lähetä vaikka tekstiviesti nyt kun Whatsappikin on tosiaan Metan omistuksessa). Minua kiinnostaa mielestäni somessa ensisijaisesti ihmisten tekemiset ja yhteys näihin ihmisiin, olivat he sitten tuttuja elävästä elämästä tai somesta tai todellisuudessa aivan vieraita. Joka tapauksessa ajattelen somen ihmissuhteiden ylläpitona. Tuntuu traumaattiselta hylkäyskokemukselta, kun pitkäaikainen somekaveri yhtäkkiä ilmoittaa että hän muuten lähtee nyt ja minä tiedän, ettemme todennäköisesti kohtaa oikeastaan enää, ellen itse lähde perässä. 

Hyödyiltään ja vaikutuksiltaan epämääräinen muualle siirtyminen tuntuu  mähmäiseltä. Mikä siellä uudessa somessa edes odottaa? Miksi mennä sinne, jos siellä ei edes ole mitään? Ennen kaikkea on kamala ajatus, että perinteiset somet jäisivät vain fasistien, sensuurin ja feikkiuutisten haltuun, jossa valhe muuttuu yleiseksi totuudeksi nopeammin kuin Jodelissa (jossa muuten ihan tavalliset ihmiset löysi hirveästi muita selityksiä Muskin ihmetyttäneelle käsieleelle kuin natsitervehdyksen). 

Tuntuu enemmänkin silmien sulkemiselta katastrofilta hiihtää uuteen natsittomaan someen. Tulee mieleen sanonta siitä, että jos pöydässä on yksi natsi ja yhdeksän istuu hiljaa sanomatta natsille mitään, on pöydässä kymmenen natsia. Hiljaa pois paikalta hipsivä on vaikutukseltaan sama kuin hiljaa pöydässä istuva. Vastalauseita ja muita ääniä natsin mölinän lisäksi ei kuulu. 

Ja siis aivan kuin natsi ei voisi tulla ja olisi itseasiassa anytime soon tulossakin sinne uuteen turvasomeen, aivan samoin kuin ne tulivat sinun kotikaupunginosaasi itsenäisyyspäivän perinteeksi. 

Menin itse turvasatama-Blueskyhyn muiden mukana joskus puolitoista vuotta sitten. Odotin uutuudenviehätystä, iloa ja riemua – sellaista samaa hauskaa, mitä Twitterissä oli joskus vuonna 2014 tai ylipäätään internetissä oli joskus 2000-luvun alussa. Pettymys oli karvas, kun huomasin aivan kaiken olevan jäykkää, vakavaa ja kuivan virallista. Kuin olisimme Twitterin muistotilaisuudessa, jossa vakavana puhumme tärkeistä asioista, hauskat asiat eivät ole sopivia. Ei jaeta kuvia eikä videoita, emojeista puhumattakaan. On tiedostettava koko ajan tilanteen vakavuus, tietämättä, mikä tilanne on ja onko se vakava. Lähdin, enkä palannut, paitsi pikkuisen salanimellä seuraamaan aikuisviihdesisällöntuottajia, jotka alkoivat myös paeta X:stä. Aikuisviihdekään ei maistu Blueskyssä samalta, kokoelmat pitäisi kuratoida uudestaan, parhaat tilit ylipäätään puuttuvat yhä ja ylipäätään masturboinnin suurin ilo jäi jo muutenkin siihen, kun Tumblr kielsi pornosisällön. Pieni ilon pilkahdus oli, kun löysin vahingossa miehen, joka kuvaa sisältöjään Kaunotar ja Hirviö -hirviömaski päässään. Turriasiat eivät ole omassa kiinnostuksen piirissäni, mutta Hirviö on mielestäni nykyään seksikkäin Disney-prinsseistä, joten tämä ilahdutti sillä lailla. Oletteko muuten tajunneet, että Hirviö näytetään elokuvassa peseytymiskohtauksessa aivan alasti? Hirviö kuitenkin pukeutuu ihmisten vaatteisiin myös hirviönä, niin tuntuu jotenkin sosiaaliseen koodistoon sopimattomalta, että yhtäkkiä hän voikin olla lasten elokuvassa kylvyn jälkeen ilkosen alasti. Perse käytännössä näkyy, vaikkei se karvojen seasta näykään! Ittellä sama tavallaan, paitsi etten esiinny lastenelokuvassa. 

Mutta siis somesta oli puhe. Mietin myös sitä, että miksi meidän on paettava somekanavasta toiseen? Mitä ihminen luulee saavansa sännätessään johonkin muodottomaan korvaavaan kanavaan, jos ei edes niitä kuuluisia kavereiden kuulumisia? Tuleeko sinne edes kaupunginosaryhmän ilmoitukset tai luomupiirin tiedotteet, no eipä tule. Ymmärrän tietysti, että fasistimiljonäärien somepalvelussa oleminen voi tuntua ahdistavalta, mutta onko lääke siihen sitten kuitenkaan sännätä tyhjään tuntemattomaan, jossa ei ole edes mitään sitä vanhan somen tuttua turvaa? Oisko kumminkin perinteiset pihaleikit siihen parempi ratkaisu? Kysyy hän, joka ei oikeastaan käy juurikaan ulkona, varsinkaan jos ahdistaa, koska vittu se ulkoilu vasta ahdistaakin silloin. 

Miksemme pakene ylipäätään somesta? Eräs itseäni selkeästi vanhempi tuttava pohti asiaa viikonloppuna baarissa selkeästi vähän huvittuneena muiden katastrofiajatuksista. Että mitä on tämä kauhea huoli yhteisöistä ja yhteydenpidon katoamisesta, mitä se yhteydenpito oikeastaan edes on. Tulee vain tänne baariin, näkee täällä sen kaverin jonka näkee, juttelee siinä ja  sitten juttelee seuraavan kerran kun näkee taas. 

Liityn merkittävien kirjoittajien jatkumoon

Harmittelin vuonna 2015 aikaansaamattomuuttani kirjoittajana. Mietin, kuinka kiva olisi kirjoittaa, vaikka jotain luovaakin tekstiä, mutta en vain saa aikaiseksi. En toisaalta ajatellut olevani luova kirjoittaja, koska ajattelin luovan kirjoittamisen pohjimmiltaan olevan kirjoittamista keijuista ja fauneista ja toisista ulottuvuuksista. En ajatellut arkirealismia sillä lailla luovana.

Kirjoittamattomuuttani harmitellessani samanaikaisesti kirjoitin tietysti päivittäin pitkiä postauksia silloiseen Tämän kylän homopoika -blogiini, viikkotasolla varmaan kymmeniä liuskoja. Se oli niin luontevaa ja rutinoitunutta, etten ajatellut sitä luovana tai kirjoittamista kehittävänä tai ylipäätään edes kirjoittamisena.

Toista se on nykyään. Olen vuosikausia pitänyt yllä kirjoittajan identiteettiä ja titteliä, vaikken ole enää kirjoittanut. Blogi jäi kaikessa hiljaisuudessa tauolle samoihin aikoihin kuin muidenkin blogit – seuraajat ja oma mielenkiinto sen mukana siirtyi Instagramiin. Olen toki kirjoittanut yhden kirjan ja seuraava kirja ilmestyy toivoakseni syksyllä. Instastoorit ja kuvatekstit vaativat nekin usein kirjoittamista ja sen ajattelua. Instagramin teksteissä pitää kuitenkin olla napakka ja tiivis, karsia vivahteita ja rönsyjä. Merkkimäärä on julmetun rajallinen. Muuten en oikein jaksa valitusta siitä, että some vie keskittymiskyvyn ja kaikki pitää somessa tapahtua sekunnissa. Ongelma on varmasti todellinen, mutta ei oman kokemukseni mukaan leimaa kuitenkaan kaikkea. En jaksa katsoa, jos sisältö on tylsää ja sitä on liikaa, mutta voin hyvin seurata minuuttitolkulla kun Tiina Arponen askartelee, joku Tiktokaaja kertoo pyöräilyseikkailustaan Espanjassa tai joku läpsyttelee slimeä ASMR-mikrofonia vasten livelähetyksessä. Hesarin artikkelit tuntuvat aina loppuvan kesken, haluaisin hyvin pitkiä ja seikkaperäisiä artikkeleita itseäni kiinnostavista aiheista. Toisaalta fyysisen kirjan lukeminen on itselleni turhauttavan vaikeaa, mutta luulen sen johtuvan ylipäätään ylivirittävästä ympäristöstä ja maailmasta – sosiaalinen media on siitäkin vain osa.

Joululomalla palauduin rankasta vuodesta (oli syöpä ja moninkertaisesti enemmän töitä kuin koskaan ennen) ja palautumisen myötä jokin rentous ja luovuus ja vapautuminen alkoi virrata, kaikenlainen alkoi taas kiinnostaa. Uudenvuodenyönä tunsin olevani pystyvä ja kykenevä, hyvä ihminen täynnä virtaa. Toisaalta uudenvuodenpäivän aamuna sain leipäviipaleen niin jumiin leivänpaahtimen sisälle, että paahtimesta piti irrottaa osia leivän ulossaamiseksi, että en oo ihan varma kykenevyydestä sittenkään.

Mutta joka tapauksessa kirjoittamisen pariin palaaminen tuntuu vain hauskalta! Luin taannoin vanhaa blogiani ja huomasin, että olen kirjoittanut aivan ihanasti! Hauskasti, koskettavasti, samastuttavasti tai ihan vain viihdyttävästi. Elämän taltiointi kirjoittamalla tuntuu jotenkin myös merkitykselliseltä. Olen lueskellut ihastuksissani vaikka Julia Thurénin blogia, joka muuten on ollut ja päivittynyt kaikki vuodet läpeensä: varsinkin viimeajoilta ihania, arkisia muistiinpanoja ja havaintoja. Siis sellaista päiväkirjamaisuutta, voitteko kuvitella. Saman ilmiön äärellä olen hullaantunut viimeisen vuoden aikana myös Kati Outisen Niin lähelle kuin muistan -elämäkerran tai Aila Meriluodon viimeisistä päiväkirjoista kootun En minä vielä pääty -kirjan parissa. Että tälleen nyt vaan liitän ja palautan itseni osaksi merkkikirjoittajien jatkumoa, uuden blogin perustamalla.

En odota bloggaamiselta silleen oikeastaan mitään, varsinkaan kaupallista menestystä tai taloudellista hyötyä: mikään taho ei missään yhteydessä maksa kirjoittamisesta nykyään niin paljoa, että haluaisin kirjoittaa rahan vuoksi (tai siis ehkä jollekin maksetaan, mutta ei minulle). Eipä sillä että olisin koskaan tehnyt mitään töitä pelkästään rahan vuoksi, olisi hirveän paljon helpompaa, jos ei oikeasti olisi yhtään luovuuden ja merkityksen perään ja voisi merkityksellisyyttä miettimättä painaa jossain konkreettisen fyysisen sorvin tai liukuhihnan äärellä kesälomasta jouluun ja joulusta kesälomaan. En kyl yhtään tiiä tekeekö niin oikeasti nykyään enää kukaan, en usko perusduunarinkaan voineen välttyä loputtomalta puheelta unelmapuheelta työstä ja sen merkityksellisyydestä ja antoisuudesta ja tärkeydestä. Varmaan perusduunarikin kokee riittämättömyyttä ja tyhjyyttä elämässään eikä oo vaan silleen että it is what it is, kohta tulee lomarahat ja ehkä ens viikolla ehtii viimein pitää ylityövapaan ja sit kyl saunon aamuun asti.

En oo muuten saunonut aikoihin. Paitsi jouluna kylpylässä neljässä eri saunassa, mut sillee että ois menny vaaan saunaan. Ehkä jonain päivänä menen ja testaan Voguen, ai että huhuh.

Rakkaudella,

EINO

P.S. Herranjestas, en laittanut edes kuvia tähän julkaisuun, voiko tälleen nykypäivänä internetissä edes toimia? Vähän turhan vallankumouksellista jopa minulta ja minulle.