Avainsana: yhteiskunta

Tällä viikolla olemme tilanteessa, että herravitujeesus kaikki internetin omistajat on tosiaan fasisteja

On varmaan hyvä hetki yrittää palata tänne blogipalstani äärelle, kun näyttää siltä, ettei pääasiallisten somekanavien kanssa ole enää paluuta entiseen – vaikka itse kyllä aion käyttää niitä ihan entiseenmalliin, mutta moni muu ilmeisesti ei se minua tänään mietityttää ja huolestuttaa. 

Noin muuten kyllä siis on sanottava, että yhtäkkiä tosiaan tällä viikolla olemme tilanteessa, että herravitujeesus kaikki internetin omistajat onkin fasisteja ja olemme valtavan katastrofin kynnyksellä. Tai siis onhan se kynnys ollut näköpiirissä, mutta että sen yli mennään niin että HEILAHTAA. En tiiä onko tämä nyt historiallista aikaa vai mitä tämä on, ainoastaan Lordin euroviisuvoittoa katsoessani tunsin heti siinä hetkessä, että tämä on historiaa. Nykyäänhän tapahtuu koko ajan jotain historiallista, mitä ei enää viittä minuuttia myöhemmin muisteta. Tai niinku joskus aiemmin ois varmaan keskusteltu pidempään kuin päivä siitä, että Donald Trump yritettiin ampua, nyt kukaan ei enää oikeestaan puhunut edes siitä, että osuman saanut korva oli tyyliin seuraavana päivänä aivan kunnossa. 

Mutta siis kaikki on absurdia enkä ymmärrä mitään (onko kukaan ymmärtänyt mitään maailman tapahtumista maaliskuun 2020 jälkeen toisaalta). On joka tapauksessa tosi vaikea suhtautua tähän ihmisten joukkopakoon Metan kanavista. En itsekään varsinaisesti halua olla tukemassa fasistisia miljonäärejä, mutta luulen, että nämä reilusti toistakymmentä vuotta jatkunut aktiivikäyttö on jo antanut kaiken olennaisen tuen ja nyt oikeestaan millään tekemisellä ei oo enää sen suhteen merkitystä. Vähän sama kuin J.K. Rowlingin kohdalla  – hän on ja pysyy valtavan rikkaana ja kirjallisuushistoriaa luoneena ja ainakin yhden sukupolven peruuttamattomasti kasvattaneena tekijänä, vaikka kaikki ryhtyisimmekin boikotoimaan kyseistä transfobista persereikää. Mutta nyt en aio ajatella J.K. Rowlingia yhtään enempää. Hogwarts Legacy on kyllä muuten hieno peli. Ei sillä, että itse olisin pelannut tai ostanut, mutta olen nähnyt kun isot pojat pelaavat. 

Toisaalta mietin vähän yllättyneenä, että käytänkö itse somea merkittävänlaatuisesti eri syistä kuin muut? Niinku toki työkseni (vois olla töitä enemmänkin, saa soitella, tai siis ei saa soittaa koska en vastaa mutta lähetä vaikka tekstiviesti nyt kun Whatsappikin on tosiaan Metan omistuksessa). Minua kiinnostaa mielestäni somessa ensisijaisesti ihmisten tekemiset ja yhteys näihin ihmisiin, olivat he sitten tuttuja elävästä elämästä tai somesta tai todellisuudessa aivan vieraita. Joka tapauksessa ajattelen somen ihmissuhteiden ylläpitona. Tuntuu traumaattiselta hylkäyskokemukselta, kun pitkäaikainen somekaveri yhtäkkiä ilmoittaa että hän muuten lähtee nyt ja minä tiedän, ettemme todennäköisesti kohtaa oikeastaan enää, ellen itse lähde perässä. 

Hyödyiltään ja vaikutuksiltaan epämääräinen muualle siirtyminen tuntuu  mähmäiseltä. Mikä siellä uudessa somessa edes odottaa? Miksi mennä sinne, jos siellä ei edes ole mitään? Ennen kaikkea on kamala ajatus, että perinteiset somet jäisivät vain fasistien, sensuurin ja feikkiuutisten haltuun, jossa valhe muuttuu yleiseksi totuudeksi nopeammin kuin Jodelissa (jossa muuten ihan tavalliset ihmiset löysi hirveästi muita selityksiä Muskin ihmetyttäneelle käsieleelle kuin natsitervehdyksen). 

Tuntuu enemmänkin silmien sulkemiselta katastrofilta hiihtää uuteen natsittomaan someen. Tulee mieleen sanonta siitä, että jos pöydässä on yksi natsi ja yhdeksän istuu hiljaa sanomatta natsille mitään, on pöydässä kymmenen natsia. Hiljaa pois paikalta hipsivä on vaikutukseltaan sama kuin hiljaa pöydässä istuva. Vastalauseita ja muita ääniä natsin mölinän lisäksi ei kuulu. 

Ja siis aivan kuin natsi ei voisi tulla ja olisi itseasiassa anytime soon tulossakin sinne uuteen turvasomeen, aivan samoin kuin ne tulivat sinun kotikaupunginosaasi itsenäisyyspäivän perinteeksi. 

Menin itse turvasatama-Blueskyhyn muiden mukana joskus puolitoista vuotta sitten. Odotin uutuudenviehätystä, iloa ja riemua – sellaista samaa hauskaa, mitä Twitterissä oli joskus vuonna 2014 tai ylipäätään internetissä oli joskus 2000-luvun alussa. Pettymys oli karvas, kun huomasin aivan kaiken olevan jäykkää, vakavaa ja kuivan virallista. Kuin olisimme Twitterin muistotilaisuudessa, jossa vakavana puhumme tärkeistä asioista, hauskat asiat eivät ole sopivia. Ei jaeta kuvia eikä videoita, emojeista puhumattakaan. On tiedostettava koko ajan tilanteen vakavuus, tietämättä, mikä tilanne on ja onko se vakava. Lähdin, enkä palannut, paitsi pikkuisen salanimellä seuraamaan aikuisviihdesisällöntuottajia, jotka alkoivat myös paeta X:stä. Aikuisviihdekään ei maistu Blueskyssä samalta, kokoelmat pitäisi kuratoida uudestaan, parhaat tilit ylipäätään puuttuvat yhä ja ylipäätään masturboinnin suurin ilo jäi jo muutenkin siihen, kun Tumblr kielsi pornosisällön. Pieni ilon pilkahdus oli, kun löysin vahingossa miehen, joka kuvaa sisältöjään Kaunotar ja Hirviö -hirviömaski päässään. Turriasiat eivät ole omassa kiinnostuksen piirissäni, mutta Hirviö on mielestäni nykyään seksikkäin Disney-prinsseistä, joten tämä ilahdutti sillä lailla. Oletteko muuten tajunneet, että Hirviö näytetään elokuvassa peseytymiskohtauksessa aivan alasti? Hirviö kuitenkin pukeutuu ihmisten vaatteisiin myös hirviönä, niin tuntuu jotenkin sosiaaliseen koodistoon sopimattomalta, että yhtäkkiä hän voikin olla lasten elokuvassa kylvyn jälkeen ilkosen alasti. Perse käytännössä näkyy, vaikkei se karvojen seasta näykään! Ittellä sama tavallaan, paitsi etten esiinny lastenelokuvassa. 

Mutta siis somesta oli puhe. Mietin myös sitä, että miksi meidän on paettava somekanavasta toiseen? Mitä ihminen luulee saavansa sännätessään johonkin muodottomaan korvaavaan kanavaan, jos ei edes niitä kuuluisia kavereiden kuulumisia? Tuleeko sinne edes kaupunginosaryhmän ilmoitukset tai luomupiirin tiedotteet, no eipä tule. Ymmärrän tietysti, että fasistimiljonäärien somepalvelussa oleminen voi tuntua ahdistavalta, mutta onko lääke siihen sitten kuitenkaan sännätä tyhjään tuntemattomaan, jossa ei ole edes mitään sitä vanhan somen tuttua turvaa? Oisko kumminkin perinteiset pihaleikit siihen parempi ratkaisu? Kysyy hän, joka ei oikeastaan käy juurikaan ulkona, varsinkaan jos ahdistaa, koska vittu se ulkoilu vasta ahdistaakin silloin. 

Miksemme pakene ylipäätään somesta? Eräs itseäni selkeästi vanhempi tuttava pohti asiaa viikonloppuna baarissa selkeästi vähän huvittuneena muiden katastrofiajatuksista. Että mitä on tämä kauhea huoli yhteisöistä ja yhteydenpidon katoamisesta, mitä se yhteydenpito oikeastaan edes on. Tulee vain tänne baariin, näkee täällä sen kaverin jonka näkee, juttelee siinä ja  sitten juttelee seuraavan kerran kun näkee taas. 

Ehdin jo ajatella tämän säätilan pysyvän

Tämä talvi koettelee ihan uudella tavalla. Talvet ovat oikeastaan aina olleet itselleni kuormittavia ja ärsyttäviä. En tunne mitään lumen lisäämää valoisuutta, epäilen sen olevan optimististen ihmisten keksimä valhe, jota he itsekin luulevat todeksi. Kaunis luminen maisema jaksaa ilahduttaa kolme minuuttia sisältä katsottuna, ulos mennessä sekin on vaan hirveää. On raskasta toppautua ja pukeutua, koittaa vaatekerrosten kanssa taipua pukemaan kenkiä jalkaan, vaappua kankeana rappukäytävän halki ulos ja möngertää sohjossa pitkin jalkakäytäviä, jotka aurataan ehkä joka neljäs viikko. Seassa menevät ruokalähetit, liikuntarajoitteiset, äidit vaunuineen, arvaamattomasti sekoilevat lapset ja koirat ja kaiken päälle vielä minäkin.

Ainoa ilo lumesta on hassu hiljaisuus. En tiedä, hukkuvatko äänet lumimassoihin vai rauhoittuuko kaikki oikeasti: autot eivät pääse kinoksistaan eivätkä ihmiset lähde ulos ellei ole aivan pakko. Mutta tuntuu ainakin usein lumimyrskyissä siltä, että on yliluonnollisen hiljaista sellaisissakin paikoissa, joissa on yleensä kauhea mayhem hela tiden. Olisi ihanaa, jos sitä hiljaisuutta kestäisi pidempään tai ikuisesti. Mutta ei, tuli UMK ja Käärijän Cha cha cha, joka soi bluetooth-kaiuttimista, ohiajavista bileautoista ja päiden sisältä todennäköisesti ainakin kahdeksan kuukautta. Meillä ei ole enää hiljaisuutta.

Mutta nyt olen jotenkin aivan poikkeuksellisella tavalla loppu talveen. Varmaan se on tämä jatkuva sään vaihtelu: talven tila voi vaihtua kolme kertaa päivän aikana, ilmatieteenlaitoksen ulkonaliikkumattomuuskehotuksista ja myrskyistä keväisiin plus-asteisiin ja kuiviin katuihin ja kun olet erehtynyt pikkukengissä ja kevyttopassa ulos, onkin parin tunnin päästä kotiin palatessa helvetin kylmä, kaduilla 14 senttimetriä loskaa, sataa räntää tai on ennenkokematon lumimyrsky jonka kaltaista ei ole koskaan koettu eikä missään ole turvassa. Kaikki muuttuu koko ajan, ei ehdi tottua ja asettua mihinkään kaiken ollessa uhkaavaa, epäilyttävää, riski, vaara, kohu, yllättävä tai odottamaton tai mikä tahansa voi hetkenä minä hyvänsä olla pisin vittua.

Eilen maisema oli kaunis, puissa, kaiteissa, liikennemerkeissä ja katujen miehissä oli hassuja säätilan aiheuttamia pieniä lumipiikkejä. Tein sunnuntaikävelyn ostamaan Insta-tuttavani leipomaa leipää. Leipämaksu meni hyväntekeväisyyteen Ukrainalle. On jo vähän tapahtunut se, minkä kyyninen ihminen tiesi koko ajan. Ukraina vähän unohtuu, ei enää kauhistuta samalla tavalla eikä tule kaiveltua komeroita, varastoja ja säilykekaappeja ukrainalaisten tueksi. Siksi oli jotenkin erityisen ihana tämä leipäprojekti, että joku muistaa ja jaksaa ja niinku sillä lailla omaksi ilokseen tekee jotain konkreettista. Kiitos vielä leivästä ja toiminnasta Venla!

En siis itse ole mitenkään muita parempi, Ukrainan sota on arkipäiväistynyt omassakin elämässä. Kaikki tuntuu uhkaavalta koko ajan ja se kaikki tuntuu normaalilta, tämmöstä tää on. Ruuan hinta nousee eikä varmasti laske, vaikka sota joskus loppuisi. Sähkön hinnasta ei ole mitään tietoa ja yritän olla tietämättä, koska asialle ei voi mitään. Ehkä suuri lasku ei tunnu niin pahalta jos ei ole ihan varma mitä on ennen maksanut. Toki huutelen täältä pienestä yksiöstäni jossa on kai edelleen voimassa sama hyvä sähkösopimus jonka joskus tein. Ja varmaan sähkönkulutukseni on aika pientä, en ainakaan tiedä mistä voisin vähentää.

Viikonlopun oli myös kaikkialla outo mutta kaunis sumu. Ehdin jo ajatella, että ehkä tämä säätila pysyy niin, että talveen ehtii asettua ja tottua. Onneksi Helsingin Sanomat tiesi kertoa paremmin ja keli nousee pian jopa neljään plussa-asteeseen. Kelpaa siinä sitten märkien kissojen, koirien, ukkojen ja mummojen ja tammikuisista pikkujouluista palaavien jonottaa Töölön tapaturma-asemalle aamuyön tunneista iltapäivään puhkikuluneen ja poislähteneen henkilökunnan loistaessa poissaolollaan kuin helmikuisen aamun hanki.

Tämä vuosi ei ole vielä oikein alkanut, en saa kiinni mistään työtehtävistä tai askareista, eikä mitään akuuttia tekemistä oikeastaan edes ole. Kyynisenä pessimistinä olin aika varma, että yksi isohko homma tälle vuodelle ei tule toteutumaan, mutta silti jotenki vituttaa ja kaikki tuntuu merkityksettömältä ja toivottomalta nyt kun kuulin, että projektia ei tosiaan tehdä. Minä itse kuulemma tyyppinä kyllä kiinnostan ja idea oli tosi hyvä, mut nyt kuitenki toteutetaan toisenlaisia ideoita toisenlaisten tyyppien kanssa.

Mutta onneksi ei ole akuuttia taloudellista hätää. Viime vuonna oli niin saatanasti hyväpalkkioisia töitä, että voin hyvänkin tovin ihan hyvin tässä köllötellä sisätiloissa hangilta suojassa tekemättä ihan kauheasti mitään. Joku muu ihminen varmaan sijoittaisi tai säästäisi liikenevät varat, tai kahmisi samaa tahtia lisää, mutta niiiiiin varakkaaksi ja älykkääksi en itseäni koe.

Mieluummin nautin ja löllöttelen. Kuolen vaikka sitten eläkeiässä nälkään, mutta nyt minä syön.